perjantai 29. marraskuuta 2019

Markkinointiviestinnän jälkimainingeissa


Lumi laskeutui maahan asti jopa Helsingissä, ja syksyn toinen jakso alkaa tulla päätökseensä. Yhdeksi jakson kuumimmista keskustelunaiheista on noussut markkinointiviestinnän kurssi, joka on herättänyt paljon ajatuksia ja tunteita.

Olen ollut sikäli onnellisessa asemassa, että olen päässyt tekemään tuottajan töitä ilman koulutustakin. Se on ollut haastavaa, ja rehellisesti välillä produktioiden aikana on tuntunut siltä, ettei minulla ole mitään käryä siitä, miten asiat kuuluisi hoitaa.
Tällä jaksolla kuitenkin olen saanut todistaa, kuinka uskomaton tieto- ja taitotaso ihmisillä on ilman varsinaista koulutusta. Uskon sen liittyvän puhtaasti siihen, että olemme saaneet elää ajassa, jossa markkinoinnin on korostunut entisestään, ja olemme todistaneet sosiaalisen median synnyn ja kasvun.
Vaikka algoritmit ovat nostaneet päätään vasta lähivuosina ja harvalla tuskin on teknistä osaamista niiden purkamiseen, ihmiset ovat hämmentävän valveutuneita siitä, mitä kentällä parhaillaan tapahtuu.

Kun aloitin opiskeluni ja meille kerrottiin siitä, miten suurin osa oppimisesta tapahtuu luokan ulkopuolella. Pyörittelin silmiäni. Käsite ”elinikäinen oppiminen” oli minulle tuttu, mutta kuulosti lähinnä lattealta. Tällä kurssilla olen kuitenkin saanut konkreettisen esimerkin siitä.
Kaikista mielenkiintoisimmaksi sisällöksi kurssilla nousi vierailukäynnit eri organisaatioihin. Kolmannen sektorin puolelta meille esiteltiin kansainvälinen nykyteatterifestivaali Baltic Circle, yritysmaailmasta viestintätoimisto Ellun kanat ja valtionosuusjärjestelmän piiristä modernin taiteen museo Kiasma.
Oli ilo huomata, miten vierailut tukivat sekä käynnissä olevien että edeltävien kurssien sisältöä. On herkullista nähdä käytännössä, miten asiat toimivat ja päästä keskustelemaan avoimesti asianomaisten ihmisten kanssa.
Vierailuissa minua ilahdutti erityisesti se, kuinka hereillä luokkatoverini ovat. Jokainen sana kuunneltiin tarkasti, ja lausemuotoja analysoitiin paljon monta päivää keskustelujen jälkeen. Luokkatoverini ovat valtavan lahjakkaita haistelemaan pieniä nyansseja, ja paskanjauhanta paljastetaan hämmentävän nopeasti. Kansellaatio-kulttuuri on läsnä myös pienemmissä ryhmissä, mikä toisinaan voi äityä hieman ongelmalliseksi.

Nimenomaan vapaa-ajalla käydyt keskustelut koin kaikista antoisimmiksi. Ihmiset käyttävät valtavasti aikaa sisältöjen ja ilmiöiden ruotimiseen niin lounastauolla, tupakkapaikalla kuin pubin perälläkin. Siinä missä on ihanaa, että tuottajat ovat niin omistautuneita alalleen, jatkuva analysointi voi myös käydä jossain kohtaa hieman raskaaksi.

Minua huvittaa, että pari vuotta takaperin tuskaillessani tuottajan asemassa voin nyt todeta, että olen tehnyt hämmentävän paljon kaikenlaista oikein. Olen puolihuomaamattomasti erehtynyt keräämään ympäriltäni kaikenlaista informaatiota, jotka nyt olen todennut arvokkaaksi.
Korkeakoulun opetuksessa on nimenomaan hyvä keskittyä siihen, ettei opeteta miten asioista kannattaa ajatella, vaan mitä asioita kannattaa ajatella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti